Mr. Kee on San Franciscosta kotoisin oleva latinoräppäri, jos tällä tavalla luokittelemalla haluaa asiaa lähestyä, ja musiikki on ollut hänelle elämän tarkoitus jo pienestä pitäen. Energisessä 17v iässä Kee pisti pystyyn oman labelin Sticky Style Records, jonka nimissä hän julkaisi debyyttinsä Livin’ On The Ultimate EP. Levyä luukutettiin puolittain levittäjän kautta, puolittain omin voimin. Vuosi oli tuolloin 1993. Ahkeran touhuamisen ja ja EP:n myötä Kee alkoi keräämään Bay Arealla eräänlaista kulttimainetta ja arvostusta.
Seuraava vuorossa oli I.T.P.G.-kokoonpanon julkaisema kokopitkä From The Womb To the Tomb, joka puskettiin pitkälti perheen voimin, sillä mukana ovat Keen veli Sidewayz Valentino sekä serkku Duke Shiesty. Levy herätti laajempaakin kiinnostusta, erityisesti Mr. Keen dynaamisen räppäämisen ja tarinankerrontataitojen johdosta. Tämä taas johti siihen, että seuraavalla levyllä, jonka Kee julkaisi soolona, oli mukana jo Bay Arean legendaosastoa, kuten B-Legit, 11/5, C-Bo ja South Park Mexican. Siitähän se homma sitten kunnolla lentoon lähtikin ja herran esiintymisiä on sittemmin kuultu useilla kymmenillä levyillä. Harvempi kuitenkaan jaksaa puskea loputtomiin liukuhihnalta, ja lähempi tarkastelu näyttäisi, että edellisestä virallisesta julkaisusta olisi semmoiset kymmenen vuotta. Nyt on kuitenkin studiossa taas viihdytty ja tuloksena on kaikkiaan varsin mainio We Are The Mob.
Levy lähtee käyntiin raikkaan energisellä puskulla, jossa heti alkuun Cortney King kovistelee tositarkoituksella. Haikat tykittelevät tiuhaan ja basso ruopii syvältä. Taustalla jyllää kokonaisuuden sujuvasti nitova, uhkaava äänimaisema. Biisillä kuullaan vieraina myös artisteja Itzda Ghost ja Spliff Da Beast.
Toinen biisi Do It For Us yhdistelee hauskasti hyväntuulista lauleskelua, ylipäätään positiivissävytteistä meininkiä ja taatun tiukkaa pumppaamista. Ja mikäpäs siinä, kun hommaa tehdään raukkaudesta lajiin, vaikka riivatun heitterit ovatkin taas kiusana. Mutta sehän on niin, että jos heitteri ylittää rajan, niin heitteri gots to go.
Seuraavana vuorossa oleva Lil This Lil That tuntuu hieman välibiisiltä, jossa kerrotaan perusosaston tarinaa melko yksinkertaisen ja rummuiltaan niukan biitin päälle. Mielestäni levyn heikoin esitys, joka itsellä menee valitettavasti skippiin.
Nelosraita Ohhh Yeah sen sijaan nostaa jälleen tunnelman, tosin en ole varma mihin suuntaan, sillä heti alkuun todetaan fiilistason olevan osastoa itsemurha. Jopa majesteettiseksi kuvailtavissa oleva raita ottaa haltuunsa, kertsissä on biisin vaatimaa jykevyyttä ja räpit rullaavat erittäin sulavasti jäämättä naamalle vyöryvän biittitykityksen taustalle.
Bein Real jatkaa aktiivisen ulosannin linjalla, joskin kertsi autotuneineen ei iske itselleni yhtään, eikä se oikein komppaa biisin sanomaa. Tämä toki voi olla kiinni myös omasta kevyehköstä inhostani autotunea kohtaan, joten jos et omaa ongelmaa asian kanssa, niin sitä ei varmaan myöskään biisistä korviisi kantaudu. Sanoituksissahan puidaan miehen ja naisen välisiä suhteita. Siinä on parempikin pysytellä aitona tai harmeja seuraa.
Nimikkobiisi ei varmaankaan jätä sisältönsä puolesta kauheasti epäselväksi. Mob ollaan ja hyvä niin. Kertosäe on hyvällä tapaa hämmentävä ja siitä tulee mieleen suuremmankin porukan hyväntuulinen yhteislauleskelu. Ensihämmennyksen hälvennyttyä kertsi imee mukavasti mukaansa ja sitä huomaa lauleskelevansa mukana. Hieman samalla, mutta silti täysin eri tavalla arvostelijan kupolia pyörittelee levyn loppusuoralta löytyvän Money Chase Me -biisin kertsi. Ensin miettii, että onpas nyt poppia, seuraavalla kerralla hyräilee vähän jo mukana, ja kolmannella kerralla on sujut asian kanssa eikä ongelmaa enää ole. Jotain on siis selkeästi tehty oikein.
Don’t Hold Your Breath on selkeästi klubeille tarkoitettu träkki ja klubit sanoituksissa mainitaankin. En yleensä ole mikään klubiträkkien ylin ystävä, mutta tässä ei onneksi ole kyseessä mikään aivan defaultti poppiesitys, vaan biitti on sujuvasti linjassa muun levyn sisällön kanssa, eikä homma taannu aivan tylsäksi.
Joka levyllähän tulee vähintään biisissä parissa kertoa kuinka kova räppääjä on ja tällä levyllä kyseinen raita on Dope. Ekasta päivästä ollaan pidetty hommaa hallussa ja pelkät maineen perässä juoksijat… Noh he voivat puuhailla ihan omiaan.
Samoin joka levyllä tulee olla smoking anthem. Mr. Kee ei ole yksinään jumittelija vaan seura kelpaa – Smoke With Me. Joka päivä. Mikäpäs siinä, jos maistuu, kun matskua kuitenkin syntyy ja aktiivisina pysytään. Biitti voisi ehkä hieman savuisempikin olla, mutta toisaalta semipirteästi pumppaava noste pitää käärintäkourat toimintakunnossa. Rehellisesti sanoen ei kyllä mitään polttelubiisien ykköskaartia syntsatorvineen, mutta mutta siltikin… Missäs ne mun paperit?
Polttelusta palataan täyteen tykitykseen kiihdytyshenkisellä ulosannilla. Luotilippaat senkun sujahtelevat vaan, kun aitojen homeboiden kanssa rullaillaan menemään. En haluaisi olla ajovaloihin ajautuva feikki, sillä kohtalo ei varmaankaan olisi kovin kiva. Sen verran vakuuttavalla paatoksella asioita käydään läpi, että uskon kyllä, enkä lähde haastamaan.
Levy jatkuu kokonaisuutta hyvin kuvaavalla meiningillä: biitit edustavat tavallaan jotain 2000-luvun alun ja nykymenon välimaastoon jäävää osastoa, jossa on havaittavissa kaikki vakioelementit, mutta kokonaisuus on tästä huolimatta omaperäinen, eikä suoraa 1:1 vertailukohtaa ole helppoa löytää. Sehän on hemmetin hyvä homma se, sillä tällä osastolla sorrutaan aivan liian usein kierrättämään vain sitä yleisesti hyväksi havaittua kaavaa samoilla soundipankeilla työstettynä.
On myös hyvä tasapainon kannalta, että alusta loppuun ei paahdeta ihan vaan sata lasissa, vaan väliin mahtuu hieman maltillisempaakin pumppailua. Kuten Patience-raidalla todetaan: kärsivällisyys on hyveellisyyden sielu. Eikä kannata nyt juuttua siihen, että käsitys hyveellisyydestä saattaa suurestikin vaihdella kuuntelijan ja artistin ajatusmaailman välillä. Hustlin’ to the day I D-I-E!
Levyn loput neljä träkkiä tarjoavat modernihkompaa osastoa edustavaa ruopimista mysteerijännäriin soveltuvalla, herkemmän niskakarvat ylös nostattavalla äänihöystöllä, herkkäluonteista kasvutarinaa laulukertsillä ja perinteisemmin rullaavalla biitillä, vilkasta syntetisaattorin sävyttämää rydausta teemalla cash rules everything around me ja viimeisenä trendikkäästi hieman 8bit pelimaailmasta tuttua soundimaailmaakin lainaavalla pumppauksella, jossa peli selvitetään lopullisesti, jos ei aiemmin selväksi tullut.
Kaikkiaan kyseessä on varsin sujuva esitys sarjassaan, joskaan mitään ihmeitä tai suuryllätyksiä ei erityisemmin tarjoilla. Mr. Keestä huomaa selkeästi, että vuosia pelissä on takana, eikä artistin nauttima arvostus ole ihan tyhjästä tullut. Vaikka en featteja osaa taas puutteellisista infoista johtuen juuri luetellakaan, niin vierailijat on valittu kokonaisuutta kompaten, eikä kukaan pomppaa esille jotenkin sopimattomana palikkana. Kun laadukkaasti miksatuissa biiteissäkin on mielenkiinnon ylläpitävää vaihtelua, karkailematta silti liian kauas ytimestä, on homma kaikkiaan sujuvasti hallussa, ja levy puolustaa paikkaansa alan harrastajien kokoelmissa. Arvosanaa en nyt lähde antamaan; kuuntelehan itse!
Levyn arvosteli: EC
