Levyarvostelu: Daniel Jordan – Dark Night Of The Soul

Levyarvostelussa Daniel Jordanin ‘Dark Night of the Soul’ albumi vuodelta 2021.

Daniel Jordan on kenties monille hieman tuntemattomampi artisti, vaikka ensimmäinen kokopitkä tulikin jo 2005, ja materiaalia on työstetty mm. Eshamin, Mac Mallin ja Mastamindin kanssa, puhumattakaan siitä, että kenenkään muun biisillä ei ole featannut sekä Blowfly että Dolemite. Eshamin kanssa 36-vuotias Kalifornialainen Jordan on itse asiassa käynyt Suomessa aikoinaan keikallakin, jonne itse en valitettavasti löytänyt. Dolemiten kanssa harjoitettu yhteistyö on taas noteerattu niinkin korkealle, että siitä on poikinut jopa nimitys “The Dolemite knighted punk rock vigilante emcee”.

Vuosia sitten mm. Universalin diilin hylänneen Jordanin tekemisen taustalla on punk-maailmasta nouseva vahva tee se itse -mentaliteetti, eikä musiikki ole ainoa toimeentulon lähde, vaan kaikenlaista muutakin bisnestä löytyy. Kun levytkin julkaistaan oman Kill Your Idols Recordsin kautta, takaa se tiettyyn pisteeseen asti ilmaisunvapauden, eikä kaupallinen paine jyrää alleen.

Artistin läpi elämän mukana olleet henkilökohtaiset demonit sen sijaan meinaavat jatkuvasti syödä kaiken itseensä ja maalata maailman mustaksi. Tämä aihepiiri – elämän vaikeus – toistuu läpi levyn ja koko tuotannon. Kokonaisuus onkin oikeastaan jatkuvaa itsereflektiota jossain masennuksen ja hetkittäisten pienten toivon rippeiden alati muotoaan muuttavassa selviytymistaistelussa.

Levy lähetetään liikkeelle minuutin mittaisella, tulevaan johdattavalla introlla, joka samplaa Syl Johnsonin Could I Be Falling in Lovea. Tästä päästäänkin suoraan asiaan raidalla I’m So Tired, jonka nimi on melkoisen itsensä selittävä. Tässä ei välttämättä nähdä omaa itseä kovin ylevässä valossa. Ysäriräpin jatkumoa edustava biitti pumppaa kuitenkin pirteän komeasti eteenpäin, kuten levyn muukin tuotanto pääosin tekee. Energiaa ja potkua riittää, pohja on tymäkkä ja päällä huntuna tunteikasta samplea ja synaa. Kaikki biitit ovat muuten artistin omaa tuotantoa. Punk-taustakin nostaa tässä päätään, sillä I’m So Tired on myös Fugazin biisi, jota tässä samplataan.

Albumia jatkava Don’t Worry kertoo siitä kuinka aika kiitää, ja täytyy tässä itsekin juuri neljäkymmenen iän saavuttaneena todeta, että kyllä näin valitettavasti on. Sulavasti etenevä kokonaisuus kiitää sekin eteenpäin kappaleeseen Everywhere (Let Me Be The One), joka edustaa hieman pehmeämpää osastoa, mutta millekään r’n’b linjoille ei todellakaan lähdetä. Sanoituksissa toivotaan, että nainen ei vain pelaisi, kun intressejä olisi vakavampaankin. Tuttu kuvio varmasti monelle meistä sukupuoleen katsomatta.

The Death of Michael Corleone edustaa suoraa puhetta ihmisten välisistä asioista ja henkilökohtaisen tason ymmärryksestä: “Everything you know about me is wrong”. Kenties kuitenkin levyä kuuntelemalla voimme jotain oppia?

What Am I Going Through jatkaa ongelmien parissa – “I asked myself what the fuck am I going through – life has lost meaning no matter what I do”. Melankolinen äänimaisema tukee sanoituksia erittäin osuvasti. Kun tekee itse itselleen biitit, on päänsisäiset ajatukset varmasti helpompaa purkaa kaikkiaan halutunlaiseksi tunnelmaksi.

Kuudes raita I Don’t Wanna Be No More poikkeaa musiikillisesti hieman levyn muusta sävellystyöstä, lähimmäs nykyaikaista trap-vaikutteista musiikkia tullen. Niin kauas ei kuitenkaan liikuta, etteikö tämäkin biisi ihan suhtkoht linjassa menisi; sanoituksiltaan nyt vähintäänkin: “And I don’t wanna be me, and I don’t wanna be me anymore”. Jopa yksityistoivuotias poika on joutunut jo näkemään ties mitä, eikä se tietysti kovin hyvältä tunnu. Kappale muuten samplaa mielenkiintoisesti Type O Negativea. Rest in peace Peter Steele.

Ja valoa kohtihan ei edelleenkään edetä, vaan seuraavaksi todetaan suoraan Keep Thinking of Suicide. Lienee aika selvää mitä aihepiiriä tässä käsitellään. “And every day I keep thinking of suicide, the world truly wouldn’t give a fuck if I live or die, it’s like I got a bullet with my name on it, my life don’t mean shit and I don’t think I even want it”. Syvällä soudetaan.

The Downhearted samplaa B.B. Kingin versiota vanhasta blues-raidasta How Blue Can You Get. Kaikkihan me tiedämme mihin se sininen väri tässä viittaa. Sydänsuruja on ollut läpi elämän eikä tulevaisuus paljon paremmalta näytä. Kuten levyllä kaikkiaan, tässäkin tunnelma tukee lähes täydellisesti sanoituksia. Vaikka synkkyys on raadollisen läpitunkevaa, haluaa silti kuunnella mitä Jordanilla on sydämellään.

Jodi Ariaksella keskitytään naiskuvioihin, joissa – kuten olemme jo oppineet – vaikeuksia riittää. Saden klassikoksikin kutsun Cherish The Dayn sample hönkii taustalla todella hienosti, luoden eräänlaista unenomaista utuista tunnelmaa, jossa ei ole varmaa mikä on kuvitelmaa ja mikä totta.

Jotta asia ei jäisi epäselväksi, käsitellään levyn lopettavalla nimikkoraidalla Dark Knight of the Soul jälleen sitä, kuinka omaan itseen ei pysty olemaan lainkaan tyytyväinen, ja masennuskin on muuttunut jo täydeksi turtuneisuudeksi. Tom Pettyä samplaava minän tutkielma päättää juuri sopivan mittaisen kokonaisuuden ryhdikkäästi linjassa. Paljoa tämän enempää näin syvää synkkyyttä ei välttämättä putkeen pystyisikään vastaanottamaan, jos oikeasti avaa itsensä Daniel Jordanin sanoittamalle ja säveltämälle maailmalle.

Kun Jordanilta tänä vuonna kysyttiin, missä hän näkee itsensä viidentoista vuoden kuluttua, vastasi hän: “I don’t know, probably dead in 15 years. I’m surprised I made it this far”. Toivottavasti jostain nyt kuitenkin valoa viimein löytyisi elämään. Annettavaa selkeästi on.

Levyn arvosteli: Erkka Vesa

Spotify:

Youtube:

https://www.youtube.com/playlist?list=OLAK5uy_mtnhwKzKSvPJsw7ep3PXE-6zrts4bJNys

JÄTÄ VASTAUS

Kirjoita kommenttisi!
Kirjoita nimesi tähän